Carnarvon Gorge

Keidas erämaan keskellä

Viime viikonloppuna vietimme unohtumattomat kolme päivää retkeillen yhdessä upeimmista kansallispuistoista, missä ollaan reissun aikana käyty. Carnarvon Gorge on 30 kilometriä pitkä ja parhaimmillaan 600 metriä syvä rotko, joka sijaitsee noin 250 kilometriä Romasta pohjoiseen keskellä ei mitään. Rotko on syntynyt pääasiassa eroosion aikaansaannoksena ja se kätkee sisäänsä erittäin monimuotoisia elinympäristöjä. Rotkosta löytyy myös upeita vanhoja Aboriginaalien maalauksia

In the middle of nowhere

Nähtiin reissun aikana paljon. Valehtelematta varmaan 100 kengurua ja vallabia, sekä 5 nokkasiiliä, pari vesinokkaeläintä ja uskomaton määrä erilaisia lintuja luonnon kauneudesta puhumattakaan. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun nähtiin nokkasiili luonnossa. On se veikeä otus. Pitkä nenä ja kova kaivamaan. Tässä vähän videopätkää meidän näkemästä veijarista:

Saavuttiin Carnarvoniin perjantaina puolen päivän aikoihin ja käytiin lunastamassa itsellemme yöpaikka puiston ainoasta mahdollisesta karavaaniparkista, Takkarakka Bush Resortista. Hintaa yölle tuli 38 taalaa ilman sähköä. Melko kallista siis, mutta ymmärtäähän sen sijainnin takia.

Etsi kenguruita!

Lounaan jälkeen lähdettiin tutustumaan kansallispuistoon ja talsittiin ensimmäinen reilu 6 kilometrin mittainen lenkki tiukkaa ylämäkeä rotkon harjalla olevalle näköalatasanteelle, Boolimba Bluffille. Näkymät yli rotkon olivat upeat. Perille päästyä, eivät takana olleet 900 askelmaa tuntuneet enää juuri miltään.

Carnarvon Gorge from Boolimba Bluff

Lauantaiksi oltiin suunniteltu reissun raskain osuus: 14 kilometrin lenkki, joka sisälsi seuraavat kohteet: Art Gallery, Wards Canyon, The Amphitheatre ja Moss Garden. Aamulla syötiin tukeva aamupala, pakattiin reppuun evästä ja kahvia ja suunnattiin puistoon.

Tälläsiä kohteita oli tarjolla. Me käveltiin Art Gallerylle saakka.

Näistä suoritettuna kaikki lyhyet, Boolimba Bluff ja 14 kilsan lenkki

Ohjeissa suositeltiin kävelemään ensin kauimmaiseen kohteeseen ja siitä takaisin päin tullessa vierailemaan muissa. Näin tehtiin ja ensin talsittiin kauimmaisena sijaitsevaan Art Galleryyn. Art Gallery oli upea kallioseinämä täynnä Aboriginaalien taidetta. Kuvat olivat erittäin hyvin säilyneitä ja katselutasanteelle oli laattoja selittämässä niiden merkitystä.

Abojen kirkkoveneitä!

Olipa mukaan päässyt vähän nykytaidettakin...

Art Galleryltä suunnattiin Wards Canyoniin, joka oli erääseen rotkon railoon kätkeytyvä oma mikroilmastonsa. Tuolla railossa kasvoi muun muassa sellainen saniainen, mitä ei tavata missään muualla Central Queenslandissa. Ilma Wards Canyonissa oli huomattavasti viileämpää ja kosteampaa kuin muualla puistossa. Se oli ihan kuin oma, erillinen maailmansa. 

Oma mikroilmasto

Piilossa katseilta

Wards Canyonilta käveltiin Amphiteatterille. Amphiteatteri on kallion sisään veden kaivertama luola, jossa on upea ja erikoinen akustiikka. Se on syntynyt veden huuhdellessa kallion sisällä olleen hiekkakiven pois. Erittäin vaikuttava näky.

Kapea polku johti Amphitheateriin

Vuoren sisällä

That´s how you do it

 

Viimeisenä reitillämme oli Moss Garden, joka oli henkilökohtaisesti mun lemppari kaikista kohteista. Suomennettuna Moss Garden tarkoittaa sammal puutarhaa. Nimensä mukaisesti Moss Gardenista löytyi sammalta, paljon. Alue koostui kalliosta, jonka yläosa on hiekkakiveä ja alaosa kovempaa kiviainesta. Vesi valuu hiljalleen hiekkakiven läpi ja kohdatessaan kovemman kiviaineksen, tulee se ulos kallion seinämästä, jossa kasvaa sammalta. Tämä on ehkä maailman suurin veden suodatin, sillä kalliosta ulos suodattuva vesi on aivan juomakelpoista. Upea paikka.

Yllä näkyy kalkkikivi. Sammal alkaa kasvaa
siitä rajalta, mistä vesi tulee ulos kalliosta
kohdatessaan kovemman kiviaineksen

Moss Garden

Upeista maisemista ja luonnon monimuotoisuudesta typertyneenä kävelimme takaisin  ja hurautimme yöpaikalle. Reissu vei meiltä aikaa noin 6 tuntia ja lukemattomat portaat, joen ylitykset ja mäet olivat vieneet meidän energiat aika finaaliin. Perille päästyämme, söimme, kävimme suihkussa ja rupesimme nukkumaan. Ja uni muuten tuli aikasta heti :).

Creek crossing

Nokkasiilipallo

Kenguruita siellä,

kenguruita täällä.

Sunnuntaina oltiin päätetty kiertää läpi puiston pikkulenkit, joista kertyi käveltävää sellainen reilu 8 kilometriä. Edellisen päivän kävely painoi jaloissa kyllä selvästi, eikä enempää olisi ehkä pystynytkään kävelemään. Nähtiin päivän aikana lisää aboriginaalien maalauksia, kenguruita ja nokkasiilejä. Hyvä päivä siis sekin. Kahden aikoihin haukattiin lounasta ja lähdettiin ajelemaan pois puistosta. Matkaa lähimpään kylään, Injuneen oli noin 150 kilometriä ja sinne leiriydyttiinkin yöksi.

Kaiken kaikkiaan reissu oli upea. On uskomatonta, miten noinkin vehreitä ja monimuotoisia alueita voi löytyä aivan kuivan erämään keskeltä. Paikka oli kuin keidas aavikolla. Kävelyreitit olivat todella hyvin merkittyjä ja melko helppoja kävellä, pisteet siitä. 

Suositellaan ehdottomasti paikkaa kaikille luonnosta kiinnostuneille Australian kävijöille, ette varmasti pety :).

Terkuin Elina ja Ola

I ain't nobody's bitch

Moikka,

Suunnitelmat on taas muuttuneet ja tällä hetkellä niitä ei kauheasti ole. Duuni roadhousessa loppui jo oikeastaan ennen kuin se ehti alkaakaan. Mä tein siellä yhden vuoron ja Olli kaksi. Paikan omistaja oli aivan kamala. Muistatteko Arielista Ursulan? Jep, sellainen ilmestys.

Akka purjehti suunnattoman vartalonsa kanssa ympäri roadhousea ja kaikkien piti juosta sen pillin mukaan. Aivan sama mitä kukakin oli tekemässä, akan vyöryessä ohi, oli omien hommien loputtava ja keskityttävä hänen palvelemiseensa. Eräänkin kerran olin tiskaamassa, kun hänen lonkerollinen ylhäisyytensä sopi saapua keittiöön harrastamaan paskaruoanlaittoa. Ensin kuuluu "Ellie, go and get me a cream." Tämän jälkeen pesen ja kuivaan kädet ja kiiruhdan jääkaapille (jota hänen lonkerollinen ylhäisyytensä oli huomattavasti lähempänä kuin minä) ja nostan purkin kermaa pöydälle. Tämän jälkeen palaan tiskialtaan luo ja isken kädet uudestaan tiskiveteen. 10 sekuntia tästä kuuluu taas "Ellie, give me "jotainmuutajääkaapista"." Taas kädet pois tiskivedestä ja uudestaan jääkaapille. Sanomattakin selvää lienee, että tiskit ei edenneet tuona aikana, kun hänen lonkerollinen ylhäisyytensä oli keittiössä, yhtään minnekään. Tämän jälkeen mulle sopiikin sitten valittaa kun oon niin hidas tiskaamaan.

Toinen mieltä ylentävä kokemus oli se, kun hänen lonkerollinen ylhäisyytensä oli leikkaamassa lihaa. Yllättäen hänelle tuli jotain huomattavasti tärkeämpää tekemistä ja minua pyydettiin hoitamaan homma loppuun. Tartuin sitten veitseen ja rupesin leikkuuhommiin. Sekunnintuhannesosassa hänen lonkerollinen ylhäisyytensä oli lipunut selkäni taakse ja kuului verta hyytävä karjaisu: "You STUPID GIRL, never ever touch my knife AGAIN!". Tämän seurauksena hänen lonkerollisen ylhäisyytensä kuninkaallinen atrain putosi niille sijoilleen pöydälle minun hakiessa laatikosta toisen (ja aivan helvetin tylsän) veitsen. Kuninkaallinen atrain makasi pöydällä käyttämättömänä seuraavat 7 tuntia.

"You STUPID GIRL, never ever touch my knife AGAIN!"

Hänen lonkerollisen ylhäisyytensä raivo ei rajoittunut vaan muhun, vaan jokainen muu roadhousen työntekijä sai myös osansa. Hänen lonkerollisen ylhäisyytensä läheisyydessä olikin paras käyttäytyä niin jäykästi, kuin olisi tikku (tai ehkä paremminkin kakkosnelonen) perseessä. Tämäkään ei kuitenkaan taannut minkäänlaista suojaa kuninkaallista raivoa vastaan.

Selvisin ensimmäisestä työvuorosta hengissä joten kuten, mutta heti sen jälkeen oli selvää, että se jäisi mun viimeiseksi. Olli onnistui taas jollain ihme konstilla välttämään hänen lonkerollisen korkeutensa raivon ja tekikin vielä toisen vuoron seuraavana päivänä. Tämän jälkeen pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin helvetin kyytiä pois Yulebasta.

Sinällään tuolla työskentely oli melkoisen valaiseva kokemus. Nimittäin sen suhteen, etten enää ikinä täällä Ausseissa syö roadhouse-ruokaa. Tässä pari esimerkkiä mitä mun vuoron aikana tapahtui: Jaakaapissa oli katkarapuja ja muita mereneläviä, joista sitten oli vuotanut litrakaupalla nestettä alemmalla hyllyllä olevien herkkusienien päälle. Mun työ oli pilkkoa nuo sienet (joista iso osa oli lisäksi homeisia), sillä "kyllähän noita voi vielä aivan hyvin käyttää"... Toinen juttu oli salaatti. Pussissa oli niin paljon pilaantunutta salaattia, että se haisi aivan lehmän märehdintähengitykselle. "No. Ota vaan siitä ne huonot pois, kyllä osan voi vielä käyttää". Samoin jos jossain oli hometta, niin "leikkaat vaan sen homeen pois..".

Raaka-aineiden epämääräisyyden lisäksi lopputuotokset olivat myös jotain aivan järkyttäviä. Kaikessa oli niin paljon rasvaa, ettei mitään rajaa. Paikan motto lieni "jos se ei ole uppopaistettu, se ei ole ruokaa". Hyi h*lvetti. Ihme jos rekkamiehillä on välillä (koko ajan) vatsa sekaisin, kun syövät tuollaista kuraa.

No joo. Se siitä. Tuon karmaisevan kokemuksen jälkeen ajettiin Carnarvon Gorgeen, josta mainitsinkin aiemmassa postauksessa. Paikka oli todella upea. Niin upea, että siitä täytyy kirjoittaa ihan oma postaus, jahka ehdin ja jaksan. Vietettiin tuolla 3 päivää ja käveltiin noin 30 kilometriä ympäri metsiä. Ihanaa ja rauhoittavaa. Henkisen rentoutumisen vastapainoksi tuon kolmen päivän jälkeen voimat oli aivan finaalissa ja eilen ei tehty juuri mitään. Eikä tehdä tänäänkään. Ihanaa.

Nyt meillä on suunnitelmat aivan auki. Töitä voisi vielä tehdä, mutta näiden kokemusten jälkeen ei taideta jaksaa edes yrittää etsiä mitään uutta, sen verran paska fiilis jäi. Kai me tästä lähdetään ajelemaan kohti etelää ja Dubboa, josta jatketaan Adelaideen... Ehkä.

Terkuin Elina ja Ola

Nothing is permanent but change

Vain muutos on pysyvää!

Yllä olevan sanonnan merkitys on auennut meille aivan uudella tavalla viimeisen parin vuorokauden aikana. Eilen kello 12.00 lähdettiin työttöminä work campilta ajelemaan ja kolme tuntia myöhemmin meillä molemmilla oli uusi työpaikka.

Viime postauksen aikoihin näytti siltä, että jatketaan tuolla work campillä duunaamista vielä ainakin kuusi viikkoa, mutta toisin kävi. Kierron loppuvaiheessa työnantajan suunnalta alettiin väläytellä, että Ollille ei välttämättä enää löydykään töitä ja niinhän siinä sitten kävi. Toissapäivänä oli meidän molempien viimeinen työpäivä ja eilen pois lähtiessä saatiin varmistus, että Ollille ei enää ole töitä. Lupasivat soitella, jos tilanne muuttuu. 

Fiilikset ei tossa vaiheessa olleet mitkään älyttömän huonot, sillä tosiaan työilmapiiri tuolla leirillä oli aivan surkea. Esimiehillä ei ollut todellakaan mitään henkilöstöjohtamiseen liittyviä tietoja ja taitoja, vaan pääperiaate oli repiä työntekijöiden selkänahasta kaikki irti mitä lähtee. Myös työntekijöiden keskuudessa (pääasiassa naisten) vallinnut paskan puhumisen ja juoruilun ilmapiiri oli jotain niin uskomatonta, että iltaisin ei todellakaan tehnyt mieli lähteä campin baariin tai oikeastaan mihinkään muuallekaan pois huoneesta. Ainoa mitä tulee ikävä, on herkkuruoat, mutta onneksi niitä on vielä jääkaappi täynnä :).

No joo se siitä, tulipahan nähtyä ja koettua (ja vähän tienattua). 

On the road again

Tuolta sitten puolen päivän jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Milesia aikomuksena suunnata Roman kautta Carnarvon Gorgeen. Matkalla Olli kuitenkin muisti, että viikko sitten joku oli soittanut hänelle ja tarjonnut töitä jostain roadhousesta. Tuolloin kieltäydyttiin, kun luultiin, että campillä olisi meille enemmänkin hommaa. Ajaltetiin sitten ettei siinä mitään menetä, jos soitetaan ja tiedustellaan, että vieläkö olisi työvoimalle tarvetta.

Puhelu meni vastaajaan ja jätettiin viesti. Tästä meni ehkä noin kaksi minuuttia kun puhelin soi ja asialla oli sama nainen, kuin viikko sitten. Selvisi, että roadhousessa olisi meille molemmille töitä ja, että se sijaitsee Yulebassa, 80 kilometriä Milesista Romaan päin.

Puhelun jälkeen ajeltiin Yulebaan ja löydettiin pienen kylän (183 asukasta vuonna 2006) ainoa roadhouse. Perillä meidät vastaanotti erittäin rempseä nainen, joka esittäytyi Pamiksi. Hetki juteltiin ja Pam muun muassa kertoi syntyneensä Suomessa. Tämän jälkeen meillä olikin sitten taas työpaikka. Saatiin roadhousen pihalta käyttöömme asuntovaunu, jossa majaillaan. Tuntiliksakin on parempi kuin campillä ja tuntimäärät maltillisemmat, joten hyvin kävi (tosin samanlaista ruokaetua ei ole kuin leirillä, nyyh).

Uusi väliaikaiskoti ja Panis

Makkaria ja keittiötä

Keittiö

Olkkari

Tänään sitten Ola aloitti työt 4.45 ja itse aloitan 12.30. Hieman jänskättää, enkä oikein tiedä minkälaista duuni tulee olemaan, mutta ainakin auttamista keittiössä, siivoilua, pihahommia ja asiakkaiden palvelemista. 

Tavattiin eilen myös muutama muu työntekijä ja he ainakin kehuivat, että on hyvä työpaikka ja ilmapiirissä ei ole valittamista. Toivottavasti asia on näin ja saataisiin nyt täällä työskennellä jotain 6 ja 8 viikon väliltä.

Reissu Carnarvon Gorgeen siirtyi tulevaisuuteen johtuen uudesta työtilanteesta (ja vapaa viikon menetyksestä), mutta eiköhän me sinne ajella, kun työt täällä loppuu parin kuukauden päästä tai kuka ties vaikka huomenna :D. 

Hieman tässä molempia väsy painaa, sillä tosiaan mulla takana 14 päivää ja Ollilla 12 päivää kovaa työntekoa ja eilinen jäi nyt sitten meidän ainoaksi vapaaksi (tosin sekin meni omien huoneiden tyhjentämiseen ja siivoukseen, sekä ajamiseen, joten ei kovin rentouttavaa). Täällä päivät ovat kuitenkin pituudeltaan vain 8 tuntia, joten ehkä tästä selvitään. 

Hah, ainiin. Eilen sen jälkeen, kun oltiin saatu varmistus, että jäädään tänne, käytiin ruokakaupassa. Tästä kylästä löytyy vain kioski, joten ruokaostoksille on ajettava Romaan. Matkaa sellainen 60 kilometriä suuntaansa, että sellainen lähikauppa :D. No nyt on jääkaapissa niin paljon täytettä, että ei varmaan viikkoon ainakaan tarvi mennä uudestaan.

Näkemisiin :).

Terkuin Elina

11 päivää ja 117 tuntia

Ton verran on suunnilleen töitä takana ja vielä olis kolme (tai vaihtoehtoisesti 5, jos pomo haluaa, että teen kierron samaan vaiheeseen kun Olli) päivää edessä. Alkaa olla jo mehut aika lailla poissa.

Joka aamu ylös ennen auringon nousua...

Alun shokin jälkeen työt on alkaneet sujua paremmin ja tietty rutiini hommaan on jo löytynyt. En myöskään saa enää niin paljon paskaa niskaan kuin alussa. Ja kyllä sitä paskaa alussa riittikin. Mikään ei ollut hyvä mitä tein.

Ola sai olla alussa aivan rauhassa. Ehkä joku joskus huomautti sille jostain, mutta ei lähellekään sitä kaliiperia, minkälaista ryöpytystä itse sain. Pari päivää sitten aloitti myös yksi uusi likka, joka sekin saa duunata ihan rauhakseen. Satuin ilmeisesti aloittamaan todella huonoon aikaan kun jouduin erään henkilön silmätikuksi.

Kovassa paineessa syntyy timantteja
(niin kuin tämä täydellisesti pedattu sänky)

Päivistä jotkut on menneet paremmin ja jotkut huonommin. Tänään oli taas huono päivä. Niin oli eilenkin. Liikaa töitä ja liian vähän aikaa. Puoli tuntia tehtiin yli ja kun kysyttiin mahdollisesta aikaisemmin lähtemisestä jonain hiljaisena päivänä, saatiin vastaukseksi, että mitäs ootte niin hitaita, oma vika. Jes.

Pari viime päivää oon ollu melkosen poikki. Lounaan jälkeen on saanu ihan tosissaan taistella, että tahti pysyy. Nukkumaan oon menny edelleenki kasin aikaan ja useimmiten sammunut heti kun saunalyhty. Sormet on täynnä haavoja ja käsien iho aivan sairaan kuiva ja kirvelevä. Jalkkojen mustelmat alkaa sentään olla jo parantunu.

Ei enää juuri mitään.

Ola on viihtyny ihan hyvin keittiössä. Kivempaa hommaa se kun tää siivoominen. Meidän yhteinen aika tosin rajoittuu johonkin puoleen tuntiin per päivä, joten en mä oikeastaan tiedä mitä sille kuuluu.

Jotain hyvää: ruoka on edelleen taivaallista. Tässä parin viime päivän menua ja kuvaa sapuskoista:

OM NOM NOM

NAMMMMMMM

Salaattipöytä

Jälkiruokaa

Aamupalaa

Lisää aamupalaa

ja vielä aamupalaa

Hyvistä ruoista huolimatta painoa on lähteny varmaan pari kiloa, kun ei pysy housut ylhäällä millään, eikä mulla ole vyötä. Se meneekin ostoslistalle ensimmäisellä taukoviikolla. Ja ehkä uudet kengät myös, sillä oon nyt kahdesti viikon aikana liimannut pohjan takaisin mun lenkkareihin.
 
Töiden jälkeen ei puhettakaan, että jaksais omaa huonetta siivota. Suutarin lapsella ei ole kenkiä ja sitä rataa...

Kukahan meillä siivois, kun töiden jälkeen ei jaksa muuta ku nostaa jalat ylös?

Mitähän vielä.. Taukoviikon tekemisistä ei oikein vielä tiedetä. Ajateltiin jossain vaiheessa mennä käymään Carnarvon Gorgessa. Se on eroosion muodostama 30 kilometriä pitkä ja parhaimmillaan 600 metriä syvä rotko. Ilmeisesti vähän kuin Aussien Grand Ganyon. Maisemat ovat kuuleman mukaan upeat ja myös eläimistö runsas. Vielä on vähän auki mennäänkö tuonne ekalla vai tokalla taukoviikolla. Riippuu pitkälti siitä, kuin kuolleita ollaan muutaman päivän päästä, sillä tuolla olisi taas tallailtavaa ihan riittämiin.

Google tarjoaa Carnarvon Gorgesta muun muassa tämmöistä kuvaa

Töitä yritetään nyt tämän hetken fiiliksen mukaan jaksaa tehdä kolme kiertoa, eli 6 viikkoa (plus 2 taukkoviikkoa). Saa nähdä kuin käy.

Ei enää ajatus oikein kulje, joten ilmeisesti aika mennä taas nukkumaan. Johan ne työt kolme tuntia sitten loppu...

Terkuin Elina

Töitä töitä ja töitä

Noniin. Ensinnäkin: tää työ on aivan sairaan rankkaa mun lomailuun tottuneelle perseelle (ja etenkin jaloille). Ja kädetkin on jo ihan karrella ja kynnet lohkeillu.

Tänään oli siis mulla vuorossa työpäivä numero 3 ja Ollilla 1. Osasin kyllä odottaa, että tää duuni on rankkaa, mutta totuus on se, että tää on aivan älyttömän rankkaa. Päivät on olleet pituudeltaan noin 10.5 tuntia ja taukoja päivään mahtuu kaksi. Mun työt alkaa kello 6.00 ja loppuu noin puoli viisi. Ollin päivä alkaa kello 12.00 ja loppuu noin puoli 11. Mun tauoista ensimmäinen on 10.00 ja toinen 13.00. Aamupalalla käyn viiden aikaan ja nukkumaan oon mennyt kasin aikaan.

Ensimmäiset kaksi päivää oli aika kaaosta. En meinannut tajuta mitään, kun ohjeita antaa englanniksi ihmiset, jotka ei puhu sitä äidinkielenään. Jouduin kysymään kaikkea vähintään kaksi kertaa, enkä siltikään aina tajunnut. Mokia tuli enemmän ja vähemmän, mutta osa niistä johtui tosiaan noista väärin ymmärryksistä. Tänään olikin sitten jo huomattavasti helpompi päivä. Pikku hiljaa alkaa jäämään asiat mieleen ja työskentelynopeus kasvaa.

Työkaverit on mukavia ihmisiä, mutta varsinkin pomo on erittäin tiukka työn jäljen ja ajankäytön suhteen. Palautetta on otettu vastaan huuli väpättäen ja siitä toivottavasti on myös opittu jotain. Siivoustiimissä on vaihtelevalla kokoonpanolla siivoojia 6-8 ja tässä leirikylässä huoneita on reilut 400. Kyllä saa rätti heilua. Tänään esimerkiksi tehtiin viikkosiivous 160 huoneeseen ja vielä kymmeneen loppusiivous. Nyt ei meinaa enää jalka nousta.

Olli on 12.00-16.30 siivoamassa meidän kanssa, minkä jälkeen se menee keittiöön duunaamaan. Keittiössä meneekin sitten loppuilta. Saa nähdä millasta duunia se on.

Tää postaus on kuvien puutteen vuoksi vähän tylsä, mutta voin kertoa, ettei todellakaan ole ollut aikaa kaivaa puhelinta esille missään vaiheessa, jotta olisi saanut kuvia otettua, Ehkä sitten myöhemmin, kun nopeus vielä kasvaa.

Työn lisäksi ei olla tehty oikeastaan mitään. Suihkua ja syömistä, vähän tietokonetta ja kasilta unten maille. Täällä on tosiaan kuntosalikin, mutta ei todellakaan riitä työpäivän jälkeen paukut enää mennä reenaamaan. Syödäkin joutuu oikein tosissaan, silllä koko päivän duunatessa on pikkanen hiki päällä, joten energiaa kuluu varmaan aika lailla.

Seuraavaan kahteen viikkoon nähdään noin puoli tuntia mun aamupäivän tauolla, silllä mä oon jo töissä kun Ola herää ja nukkumassa kun se tulee töistä :D. No mutta ei se mitään, kaikkea tekee (hyvästä rahasta) aikansa.

Tää täysylläpito on kyllä melkonen etu. On ilmanen netti ja pyykinpesujutut, ei tarvii maksaa asumisesta, sähkösta, vedestä, ruoasta, eikä sitä ruokaa tarvi tehdä itse!

Nyt mä lähen suihkuun hinkkaamaan muiden ihmisten Scheissen pois itsestäni, jotta voin syödä jotain. Cheers!

Ps. Mulla enää 11 työpäivää ennen taukoa!

Terkkuin Elina

Back in Queensland (or in Heaven?)

Näissä tunnelmissa tänään...

Huh, kaikkea on tapahtunut, joten jos vaikka aloitan alusta. Lähdettiin siis Hervey Baystä keskiviikkoaamuna tarkoituksena ajaa töiden perässä Dubboon New South Walesiin. Dubbossa oli tarjolla motellisiivousta noin 16 tuntia viikossa meille molemmille ihan hyvällä palkalla. Ajeltiin reipasta vauhtia etelään eikä yllätykseksi paleltu öisin kovinkaan paljoa, vaikka lämpötila laski ainakin parina viimeisenä yönä lähelle nollaa astetta. Suomalainen sisu ja kylmyyden kesto kunniaan!

Eilen pysähdyttiin leirintäalueelle, joka oli vajaat 200 kilometriä Dubbosta pohjoiseen. Illalla sain yllättäen sähköpostia yhdestä toisesta työpaikasta, mitä oltiin haettu pari viikkoa aiemmin. Tämä olisi kanssa siivousta reilummilla tunneilla ja tätä kautta reilummalla palkalla. Aamulla soiteltiin äijälle ja selvisi, että työpaikka olisi Wandoanissa, joka oli meidän sen hetkisestä sijainnista noin 600 kilometriä pohjoiseen. Töitä lisäksi olisi vain mulle. Tuolla olisi tarjolla majoitus ja sapuskat. Hetki funtsailtiin ja päätettiin lennosta vaihtaa suunnitelmaa ja lähdeä ajamaan takaisin päin, sillä noilla tunneilla mä tienaisin yksin paljon enemmän mitä Dubbossa tienattaisiin yhdessä.

Tänään on sitten ajettu. Paljon. Hervey Baystä lähdön jälkeen meidän reitti on näyttänyt tältä:

(klikkaa suuremmaksi)

Ollaan siis ajettu lähemmäs 1500 kilometriä viimeisen viiden päivän aikana, joista 600 tänään.

Perille Wandoaniin päästiin jossain kuuden ja seiskan välillä. Kylä on pieni, vain noin 600 asukasta. Hieman kummastutti tässä vaiheessa, että mitähän duunia täällä voi olla. Ajo-ohjeiden kyselemisen jälkeen löydettiin tiemme kumman näköiseen leirikylään ja sen toimistoon ja siitä se taivas sitten aukeni.

Tossa on mun ilme sen jälkeen kun tiskin takana ollut tyttönen kertoi meille käytännön asioista. Tämä paikka on kaivostoiminnan, rakennustyömaiden ym. työntekijöitä majoittava leirikylä, jossa on yli 300 asukasta. Mun hommana olisi olla osa paikan siivoustiimiä. Meille molemmille on omat yksiöt (jotka muuten hakkaa hostellimajoituksen ihan kuus-nolla). Kämpistä löytyy kylppärit, jääkaapit, telkka ja sänky sekä kirjoituspöytä. Tämän lisäksi täältä löytyy ruokala, joka tarjoilee joka päivä aamiaisen ja illallisen (lounas (sekä välipalat) pakataan aamupalalla mukaan ja viedään oman kämpän jääkaappiin), pesuloita, kuntosali ja ajanviettohuone.

Esittelykierroksen jälkeen päästiinkin sitten testaamaan illallista ja voi pojat.. Tarjolla oli jos jonkun moista sapuskaa. Linjastolta löytyi kasviksia, perunoita, riisiä, ranskalaisia, lammaspaistia, lihakastiketta, tuoreita hedelmiä, porkkanakakkua, rahkavaahtoa ym.. Lista vaan jatkuu ja jatkuu. Voitte vaan kuvitella meidän ilmeet kun nähtiin toi kaikki.

Masut pullollaan vyöryttiin autolle ja lähdettiin etsimään meidän huoneita. Pihalla meitä vastaan tuli yksi respan tädeistä, joka kertoi, että mun työt alkaa huomen aamulla kello kuusi ja Ollillekin järjestyy hommia. Sen työt alkaa keskiviikkona. Tää uutinen oli jotain niin loistavaa, ettei kyetty muuta kun hymyilemään typerinä ja lyllertämään kamojen kanssa huoneeseen.

Nyt istuskelen tässä Ollin huoneen sängyllä ja mietin, että kohta pitäs varmaan mennä nukkumaan, sillä herätyskello soi huomenna jossain viiden nurkilla. Työtahti täällä on sellainen, että töitä tehdään 10 tuntia päivässä 14 päivää, jonka jälkeen on viikon tauko. Kovasta tahdista myös palkitaan ja palkka on hyvä. Huomenna varmaan selviää mitä tää täysihoito tulee maksamaan (ruoka oli niin hyvää, että ihan pikkasen pelottaa).

Ei mulla oikein muuta. Oon hokenut koko illan tänne saapumisen jälkeen, että en voi uskoa tätä, enkä kyllä voikaan. Vielä hetki sitten meillä ei ollut mitään duunia ja nyt (ainakin vielä, kun en oo tehny töitä) tää työpaikka vaikuttaa aivan unelmalta.

Nyt mä lähen metsästää Unen Masaa (joka voi tänä yönä olla tosin aika hukassa)! Ola melkein nukkuukin jo kun se on ajanut koko päivän. Kuulemisiin! (Ensi postauksessa varmaan jo valitan, kuinka tää duuni on rankkaa mun lomailuun tottuneelle perseelle ja kädetkin on jo pesuaineista ihan karrella, sitä odotellessa!)

Elina