I ain't nobody's bitch

Moikka,

Suunnitelmat on taas muuttuneet ja tällä hetkellä niitä ei kauheasti ole. Duuni roadhousessa loppui jo oikeastaan ennen kuin se ehti alkaakaan. Mä tein siellä yhden vuoron ja Olli kaksi. Paikan omistaja oli aivan kamala. Muistatteko Arielista Ursulan? Jep, sellainen ilmestys.

Akka purjehti suunnattoman vartalonsa kanssa ympäri roadhousea ja kaikkien piti juosta sen pillin mukaan. Aivan sama mitä kukakin oli tekemässä, akan vyöryessä ohi, oli omien hommien loputtava ja keskityttävä hänen palvelemiseensa. Eräänkin kerran olin tiskaamassa, kun hänen lonkerollinen ylhäisyytensä sopi saapua keittiöön harrastamaan paskaruoanlaittoa. Ensin kuuluu "Ellie, go and get me a cream." Tämän jälkeen pesen ja kuivaan kädet ja kiiruhdan jääkaapille (jota hänen lonkerollinen ylhäisyytensä oli huomattavasti lähempänä kuin minä) ja nostan purkin kermaa pöydälle. Tämän jälkeen palaan tiskialtaan luo ja isken kädet uudestaan tiskiveteen. 10 sekuntia tästä kuuluu taas "Ellie, give me "jotainmuutajääkaapista"." Taas kädet pois tiskivedestä ja uudestaan jääkaapille. Sanomattakin selvää lienee, että tiskit ei edenneet tuona aikana, kun hänen lonkerollinen ylhäisyytensä oli keittiössä, yhtään minnekään. Tämän jälkeen mulle sopiikin sitten valittaa kun oon niin hidas tiskaamaan.

Toinen mieltä ylentävä kokemus oli se, kun hänen lonkerollinen ylhäisyytensä oli leikkaamassa lihaa. Yllättäen hänelle tuli jotain huomattavasti tärkeämpää tekemistä ja minua pyydettiin hoitamaan homma loppuun. Tartuin sitten veitseen ja rupesin leikkuuhommiin. Sekunnintuhannesosassa hänen lonkerollinen ylhäisyytensä oli lipunut selkäni taakse ja kuului verta hyytävä karjaisu: "You STUPID GIRL, never ever touch my knife AGAIN!". Tämän seurauksena hänen lonkerollisen ylhäisyytensä kuninkaallinen atrain putosi niille sijoilleen pöydälle minun hakiessa laatikosta toisen (ja aivan helvetin tylsän) veitsen. Kuninkaallinen atrain makasi pöydällä käyttämättömänä seuraavat 7 tuntia.

"You STUPID GIRL, never ever touch my knife AGAIN!"

Hänen lonkerollisen ylhäisyytensä raivo ei rajoittunut vaan muhun, vaan jokainen muu roadhousen työntekijä sai myös osansa. Hänen lonkerollisen ylhäisyytensä läheisyydessä olikin paras käyttäytyä niin jäykästi, kuin olisi tikku (tai ehkä paremminkin kakkosnelonen) perseessä. Tämäkään ei kuitenkaan taannut minkäänlaista suojaa kuninkaallista raivoa vastaan.

Selvisin ensimmäisestä työvuorosta hengissä joten kuten, mutta heti sen jälkeen oli selvää, että se jäisi mun viimeiseksi. Olli onnistui taas jollain ihme konstilla välttämään hänen lonkerollisen korkeutensa raivon ja tekikin vielä toisen vuoron seuraavana päivänä. Tämän jälkeen pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin helvetin kyytiä pois Yulebasta.

Sinällään tuolla työskentely oli melkoisen valaiseva kokemus. Nimittäin sen suhteen, etten enää ikinä täällä Ausseissa syö roadhouse-ruokaa. Tässä pari esimerkkiä mitä mun vuoron aikana tapahtui: Jaakaapissa oli katkarapuja ja muita mereneläviä, joista sitten oli vuotanut litrakaupalla nestettä alemmalla hyllyllä olevien herkkusienien päälle. Mun työ oli pilkkoa nuo sienet (joista iso osa oli lisäksi homeisia), sillä "kyllähän noita voi vielä aivan hyvin käyttää"... Toinen juttu oli salaatti. Pussissa oli niin paljon pilaantunutta salaattia, että se haisi aivan lehmän märehdintähengitykselle. "No. Ota vaan siitä ne huonot pois, kyllä osan voi vielä käyttää". Samoin jos jossain oli hometta, niin "leikkaat vaan sen homeen pois..".

Raaka-aineiden epämääräisyyden lisäksi lopputuotokset olivat myös jotain aivan järkyttäviä. Kaikessa oli niin paljon rasvaa, ettei mitään rajaa. Paikan motto lieni "jos se ei ole uppopaistettu, se ei ole ruokaa". Hyi h*lvetti. Ihme jos rekkamiehillä on välillä (koko ajan) vatsa sekaisin, kun syövät tuollaista kuraa.

No joo. Se siitä. Tuon karmaisevan kokemuksen jälkeen ajettiin Carnarvon Gorgeen, josta mainitsinkin aiemmassa postauksessa. Paikka oli todella upea. Niin upea, että siitä täytyy kirjoittaa ihan oma postaus, jahka ehdin ja jaksan. Vietettiin tuolla 3 päivää ja käveltiin noin 30 kilometriä ympäri metsiä. Ihanaa ja rauhoittavaa. Henkisen rentoutumisen vastapainoksi tuon kolmen päivän jälkeen voimat oli aivan finaalissa ja eilen ei tehty juuri mitään. Eikä tehdä tänäänkään. Ihanaa.

Nyt meillä on suunnitelmat aivan auki. Töitä voisi vielä tehdä, mutta näiden kokemusten jälkeen ei taideta jaksaa edes yrittää etsiä mitään uutta, sen verran paska fiilis jäi. Kai me tästä lähdetään ajelemaan kohti etelää ja Dubboa, josta jatketaan Adelaideen... Ehkä.

Terkuin Elina ja Ola

Nothing is permanent but change

Vain muutos on pysyvää!

Yllä olevan sanonnan merkitys on auennut meille aivan uudella tavalla viimeisen parin vuorokauden aikana. Eilen kello 12.00 lähdettiin työttöminä work campilta ajelemaan ja kolme tuntia myöhemmin meillä molemmilla oli uusi työpaikka.

Viime postauksen aikoihin näytti siltä, että jatketaan tuolla work campillä duunaamista vielä ainakin kuusi viikkoa, mutta toisin kävi. Kierron loppuvaiheessa työnantajan suunnalta alettiin väläytellä, että Ollille ei välttämättä enää löydykään töitä ja niinhän siinä sitten kävi. Toissapäivänä oli meidän molempien viimeinen työpäivä ja eilen pois lähtiessä saatiin varmistus, että Ollille ei enää ole töitä. Lupasivat soitella, jos tilanne muuttuu. 

Fiilikset ei tossa vaiheessa olleet mitkään älyttömän huonot, sillä tosiaan työilmapiiri tuolla leirillä oli aivan surkea. Esimiehillä ei ollut todellakaan mitään henkilöstöjohtamiseen liittyviä tietoja ja taitoja, vaan pääperiaate oli repiä työntekijöiden selkänahasta kaikki irti mitä lähtee. Myös työntekijöiden keskuudessa (pääasiassa naisten) vallinnut paskan puhumisen ja juoruilun ilmapiiri oli jotain niin uskomatonta, että iltaisin ei todellakaan tehnyt mieli lähteä campin baariin tai oikeastaan mihinkään muuallekaan pois huoneesta. Ainoa mitä tulee ikävä, on herkkuruoat, mutta onneksi niitä on vielä jääkaappi täynnä :).

No joo se siitä, tulipahan nähtyä ja koettua (ja vähän tienattua). 

On the road again

Tuolta sitten puolen päivän jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Milesia aikomuksena suunnata Roman kautta Carnarvon Gorgeen. Matkalla Olli kuitenkin muisti, että viikko sitten joku oli soittanut hänelle ja tarjonnut töitä jostain roadhousesta. Tuolloin kieltäydyttiin, kun luultiin, että campillä olisi meille enemmänkin hommaa. Ajaltetiin sitten ettei siinä mitään menetä, jos soitetaan ja tiedustellaan, että vieläkö olisi työvoimalle tarvetta.

Puhelu meni vastaajaan ja jätettiin viesti. Tästä meni ehkä noin kaksi minuuttia kun puhelin soi ja asialla oli sama nainen, kuin viikko sitten. Selvisi, että roadhousessa olisi meille molemmille töitä ja, että se sijaitsee Yulebassa, 80 kilometriä Milesista Romaan päin.

Puhelun jälkeen ajeltiin Yulebaan ja löydettiin pienen kylän (183 asukasta vuonna 2006) ainoa roadhouse. Perillä meidät vastaanotti erittäin rempseä nainen, joka esittäytyi Pamiksi. Hetki juteltiin ja Pam muun muassa kertoi syntyneensä Suomessa. Tämän jälkeen meillä olikin sitten taas työpaikka. Saatiin roadhousen pihalta käyttöömme asuntovaunu, jossa majaillaan. Tuntiliksakin on parempi kuin campillä ja tuntimäärät maltillisemmat, joten hyvin kävi (tosin samanlaista ruokaetua ei ole kuin leirillä, nyyh).

Uusi väliaikaiskoti ja Panis

Makkaria ja keittiötä

Keittiö

Olkkari

Tänään sitten Ola aloitti työt 4.45 ja itse aloitan 12.30. Hieman jänskättää, enkä oikein tiedä minkälaista duuni tulee olemaan, mutta ainakin auttamista keittiössä, siivoilua, pihahommia ja asiakkaiden palvelemista. 

Tavattiin eilen myös muutama muu työntekijä ja he ainakin kehuivat, että on hyvä työpaikka ja ilmapiirissä ei ole valittamista. Toivottavasti asia on näin ja saataisiin nyt täällä työskennellä jotain 6 ja 8 viikon väliltä.

Reissu Carnarvon Gorgeen siirtyi tulevaisuuteen johtuen uudesta työtilanteesta (ja vapaa viikon menetyksestä), mutta eiköhän me sinne ajella, kun työt täällä loppuu parin kuukauden päästä tai kuka ties vaikka huomenna :D. 

Hieman tässä molempia väsy painaa, sillä tosiaan mulla takana 14 päivää ja Ollilla 12 päivää kovaa työntekoa ja eilinen jäi nyt sitten meidän ainoaksi vapaaksi (tosin sekin meni omien huoneiden tyhjentämiseen ja siivoukseen, sekä ajamiseen, joten ei kovin rentouttavaa). Täällä päivät ovat kuitenkin pituudeltaan vain 8 tuntia, joten ehkä tästä selvitään. 

Hah, ainiin. Eilen sen jälkeen, kun oltiin saatu varmistus, että jäädään tänne, käytiin ruokakaupassa. Tästä kylästä löytyy vain kioski, joten ruokaostoksille on ajettava Romaan. Matkaa sellainen 60 kilometriä suuntaansa, että sellainen lähikauppa :D. No nyt on jääkaapissa niin paljon täytettä, että ei varmaan viikkoon ainakaan tarvi mennä uudestaan.

Näkemisiin :).

Terkuin Elina

11 päivää ja 117 tuntia

Ton verran on suunnilleen töitä takana ja vielä olis kolme (tai vaihtoehtoisesti 5, jos pomo haluaa, että teen kierron samaan vaiheeseen kun Olli) päivää edessä. Alkaa olla jo mehut aika lailla poissa.

Joka aamu ylös ennen auringon nousua...

Alun shokin jälkeen työt on alkaneet sujua paremmin ja tietty rutiini hommaan on jo löytynyt. En myöskään saa enää niin paljon paskaa niskaan kuin alussa. Ja kyllä sitä paskaa alussa riittikin. Mikään ei ollut hyvä mitä tein.

Ola sai olla alussa aivan rauhassa. Ehkä joku joskus huomautti sille jostain, mutta ei lähellekään sitä kaliiperia, minkälaista ryöpytystä itse sain. Pari päivää sitten aloitti myös yksi uusi likka, joka sekin saa duunata ihan rauhakseen. Satuin ilmeisesti aloittamaan todella huonoon aikaan kun jouduin erään henkilön silmätikuksi.

Kovassa paineessa syntyy timantteja
(niin kuin tämä täydellisesti pedattu sänky)

Päivistä jotkut on menneet paremmin ja jotkut huonommin. Tänään oli taas huono päivä. Niin oli eilenkin. Liikaa töitä ja liian vähän aikaa. Puoli tuntia tehtiin yli ja kun kysyttiin mahdollisesta aikaisemmin lähtemisestä jonain hiljaisena päivänä, saatiin vastaukseksi, että mitäs ootte niin hitaita, oma vika. Jes.

Pari viime päivää oon ollu melkosen poikki. Lounaan jälkeen on saanu ihan tosissaan taistella, että tahti pysyy. Nukkumaan oon menny edelleenki kasin aikaan ja useimmiten sammunut heti kun saunalyhty. Sormet on täynnä haavoja ja käsien iho aivan sairaan kuiva ja kirvelevä. Jalkkojen mustelmat alkaa sentään olla jo parantunu.

Ei enää juuri mitään.

Ola on viihtyny ihan hyvin keittiössä. Kivempaa hommaa se kun tää siivoominen. Meidän yhteinen aika tosin rajoittuu johonkin puoleen tuntiin per päivä, joten en mä oikeastaan tiedä mitä sille kuuluu.

Jotain hyvää: ruoka on edelleen taivaallista. Tässä parin viime päivän menua ja kuvaa sapuskoista:

OM NOM NOM

NAMMMMMMM

Salaattipöytä

Jälkiruokaa

Aamupalaa

Lisää aamupalaa

ja vielä aamupalaa

Hyvistä ruoista huolimatta painoa on lähteny varmaan pari kiloa, kun ei pysy housut ylhäällä millään, eikä mulla ole vyötä. Se meneekin ostoslistalle ensimmäisellä taukoviikolla. Ja ehkä uudet kengät myös, sillä oon nyt kahdesti viikon aikana liimannut pohjan takaisin mun lenkkareihin.
 
Töiden jälkeen ei puhettakaan, että jaksais omaa huonetta siivota. Suutarin lapsella ei ole kenkiä ja sitä rataa...

Kukahan meillä siivois, kun töiden jälkeen ei jaksa muuta ku nostaa jalat ylös?

Mitähän vielä.. Taukoviikon tekemisistä ei oikein vielä tiedetä. Ajateltiin jossain vaiheessa mennä käymään Carnarvon Gorgessa. Se on eroosion muodostama 30 kilometriä pitkä ja parhaimmillaan 600 metriä syvä rotko. Ilmeisesti vähän kuin Aussien Grand Ganyon. Maisemat ovat kuuleman mukaan upeat ja myös eläimistö runsas. Vielä on vähän auki mennäänkö tuonne ekalla vai tokalla taukoviikolla. Riippuu pitkälti siitä, kuin kuolleita ollaan muutaman päivän päästä, sillä tuolla olisi taas tallailtavaa ihan riittämiin.

Google tarjoaa Carnarvon Gorgesta muun muassa tämmöistä kuvaa

Töitä yritetään nyt tämän hetken fiiliksen mukaan jaksaa tehdä kolme kiertoa, eli 6 viikkoa (plus 2 taukkoviikkoa). Saa nähdä kuin käy.

Ei enää ajatus oikein kulje, joten ilmeisesti aika mennä taas nukkumaan. Johan ne työt kolme tuntia sitten loppu...

Terkuin Elina